Olipahan viikonloppu

Tuli tehtyä vaikka mitä ja kaikkee. Silti tuntuu ettei olisi saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Isoin juttu oli viedä poikakin mummulaan. Tyttöhän siellä olikin jo viikon majaillut. Takasin autoillessa iski yhtäkkiä jo hirveä ikävä kun poika soitti juuri saamallaan synttärilahja kännykällä minulle ja kertoi kuinka ei osannutkaan enää kasata luuranko dinoaan oikein. Pojan mielipaha oli suuri ja mulle oli vaikeeta kuunnella sitä puhelimen toisessa päässä, kun en voinut mitenkään auttaa. :( Onneksi molemmat tulevat kotiin jo perjantaina. Olkoonkin että siihenkin tuntuu olevan ikuisuus. Ja sitten kun ne pääsee kotiin niin toivon ettei ne ois koskaan tulleetkaan takasin. Niinhän se on. Lapset on riesa ja tuska sillon kun ne on kotona ja sitten ku ne lähtee pois niin ne on ihaninta maailmassa eikä niitä ilman osaa olla ja elää. Kunnon noidankehä!
Tämäkin päivä on lähtenyt käyntiin jotenkin huonosti. Mies lähti aamuvuoroon jo viideltä aamulla ja mä jatkoin uniani aina ysiin saakka. Senkin jälkeen on menny olo niinku jossain usvassa. Heti sängystä noustuani peruin tänään iltapäivällä olevan hammaslääkäriaikani. Oli vain heti herätessä sellainen olo, että ei hitto jaksa mennä mihinkään tänään. Sain kuitenkin syötyä ja käytyä suihkussa. Ja nyt on vierähtänyt tovi jos toinenkin koneella blogeja lueskellessa ja facebookissa pyöriskellessä. Tämän jälkeen pitäisi vissiin mennä raivaamaan tiskipöydältä kaikki astiat tiskikoneeseen. Jostain kumman syystä ne on (taas kerran) jääny lojumaan siihen. Ihan kun ois kovinkin vaikeeta aina aukasta se tiskikoneen luukku ja tunkee ne likaset astiat suoraan sinne...