Päänsärkyisenä vituttaa kaikki. Tai ainakin melkein.

Joo, oon kärsiny helvetinmoisesta päänsärystä viimeiset pari päivää. Tiedän kyllä syynkin. Se on se iänikuinen viholliseni, niska. Sieltä ne säryt aina lähtee, eikä niitä saa pois sitten millään. Ei auta jumpat, ei venyttelyt, ei pillerit, ei mikään. Se vaan menee ohi sitten kun on mennäkseen. Myönnän kyllä, että säännöllinen liikunta ja venyttelyt pitäisi nämäkin päivät loitolla, mutta ku on laiska niin on laiska. Sitten saa kärsiä siitä että on niin pirun laiska. Plääh.

Sain aikaiseksi mojovan riidankin eilisen päätteeksi kun mies ihmetteli miksi oon vaan niin möks koko ajan. No, pääsyy on se että lapset on poissa ja oon vähän niinku hukassa ilman niitä. Miten se vois asiaa ymmärtää kun ei omia lapsia omista? Mies siis... Toinen syy oli se, että kun lapset on pois niin ajattelin ja elättelin toiveita minun ja miehen yhteisestä ajasta. Eilen kun vielä suunnitelma loppuviikolle oli se, että tänään ja huomenna mies rassailisi moottoripyöräänsä toisella puolella kaupunkia ja perjantaina sitten lähtisi heti töistä päästyään Pohjanmaalle viikonlopuksi pilkkomaan polttopuita äidilleen talveksi (joka asuu talossa jossa on päälämmönlähteenä puu). No, suunnitelmat meni pilalle osaksi minun takia, ku aloin nillittään kaikesta, ja osaksi säiden takia. Povaavat perjantaiksi ja lauantaiksi melkoisia sateita. Mies oli jo kertaalleen muutama viikko sitten tekemässä hommia äitinsä luona kaatosateessa, eikä halua kokea (kumma kyllä) samaa uudelleen.
Joten nyt mulla on mies lähes koko loppuviikon itselläni. Käyhän tuo toki töissä ja aikoo pyöränsä sitten viikonloppuna rassailla kuntoon. Toisaalta oon mielissäni, mutta toisaalta on paha mieli jos se nyt pääasiassa minun takia peru kaiken... kun ei siitä saa irti sitä totuutta, kun yrittää peitellä kaiken mistä vaan jotenkaan voin saada stressiä tai mielipahaa itselleni. Siitä tosin saan syyttää vain itseäni, kun olen tämmönen valittaja ja kaikesta mököttäjä. Oon kyllä yrittäny muuttua, mutta se on vaan niin hiton vaikeeta. Jos on kaikesta stressaavaa tyyppiä, niin jotenkaan en jaksa uskoa että tulisi päivä jolloin ei stressais mistään. Tässä tulee hyvin esiin sekin puoleni, että löydän kaikesta vain negatiivisia juttuja. Joskus ois hyvä nähdä ne positiivisetkin puolet.

Tänään onneksi päivää (ja oikeastaan koko viikkoa) pelasti ihana kaverini, jonka kanssa kierreltiin kaupungilla muutama tunti. Kyseisen kaverin seura piristää aina, vaikka molemmilla ois asiat päin sitä itteensä. Siitäpä kai sen hyvän kaverin tunnistaakin? :)